Miksi anteeksipyytäminen on vaikeata?
Useimmille meistä on opetettu, että jos loukkaamme toista tahattomastikin, on anteeksipyytäminen paikallaan. Anteeksipyytäminen on vaikeata, koska se edellyttää, että on tunnustanut tehneensä väärin toista kohtaan.
Me ihmiset olemme usein kiinnostuneita etsimään oikeutusta omaan pahaankin tekoomme. Näistä oikeuttavista ajatuksista ja tunteista olisi pystyttävä ottamaan objekstiivista etäisyyttä, jotta voisi huomioida omien tekojen tai sanojen vaikutuksen toiseen ihmiseen.
Ilman laajempaa näkökulmaa ei sydän pääse aukeamaan empatialle toista ihmistä kohtaan. Emme pysty ymmärtämään häntä jos emme tahdo tai kykene myötäelämään hänen kokemustaan. Jotta pystyisimme tähän meidän on kuunneltava tarkasti, jopa sydämellämme.
Kun pidättäydymme anteeksipyynnöltä riistämme itseltämme läheisyyden mahdollisuuden toisen kanssa. Jos näin tapahtuu usein, ihmissuhteet kärsivät, ja vähitellen ihminen jää yksin. Eihän kukaan halua sellaisen ihmisen seuraa, joka ajattelee vain itseään.
Kuni esim. varpaille astuja pyytää heti anteeksi, asia raukeaa. Pikku kipu unohtuu, kun ymmärretään että se oli vahinko. Varpaille astujan teon myöntäminen ja anteeksipyyntö on voimakas teko, joka auttaa molempia.
Miksi anteeksipyytäminen on voimakas teko?
Kerään tähän muutamia seikkoja, mitkä selittävät asiaa. Ensinnäkin anteeksipyyntö osoittaa, että toinen ymmärtää mitä kipua, mielipahaa tai vahinkoa on toiselle aiheuttanut. Kärsimys on tunnustettava, jotta anteeksiannolle luodaan edellytyksiä. Jos teon suorittaja osoittaa uskottavasti olevansa pahoillaan, kohteen tunnepuolen kolhu laimenee.
Fyysinen kipu tai taloudellinen vahinko on tietysti pyrittävä korjaamaan, kun aidosti paneutuu toisen osapuolen tilanteesen. Esim. peräänajossa sovitaan syyllisen korvaavan vastapuolen vahingoittuneen auton korjauksen. Peräänajon aiheuttamasta ylimääräisestä vaivasta on lisäksi syytä pyytää anteeksi. Miksi?
Kerron esimerkin. Ajoin taannoin risteyksessä toisen auton perään, koska en lainkaan huomannut autoa. Huomioni oli suuntautunut muualle. perään ajettuani olin yllättynyt enkä millään halunnut uskoa syyllisyyttäni. Muistan, kuinka tapahtumaa seuraavassa keskustelussa kolaroimani auton kuljettajan kanssa olin ärtynyt, ja pitäydyin omassa tulkinnassani tiukasti. Tästä vastapuoli ärtyi myös. Tilanne näytti todella ikävältä molempien osapuolien ollessa suuttuneina.
Yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, ymmärsin koko tilanteen. Syy oli yksin minun. Ymmärrykseni seurauksena ilmaisin, kuinka pahoillani olin ja väärässä aikaisemmissa puheissani. Tämä käänne sai kuljettajan heltymään, eikä hän lopulta edes piitannut takapuskuriin saamista naarmuistakaan.
Anteeksipyyntö ja oman syyllisyyteni tunnustaminen nöyrästi oli tarpeeksi hänelle! Äsken vihainen kujettaja antoi anteeksi, eikä vaatinut mitään minulta! Olin ymmälläni tilanteesta hetken; kuinka riitatilanne saattoi näin yhtäkkiä saada täyskäännöksen? Olin pyytänyt ja saanut anteeksi.
Anteeksipyyntö ja anteeksiantaminen ovat voimallisia keinoja. Miksi käytämme niitä niin vähän?
Ulla S